maanantai, 10. joulukuu 2007

101 halua

Haastanpa juuri sinut listaustalkoisiin. 101 halua. Mitä itse haluaisit?

 

Haluaisin,

nukkua, loman, riippumaton, marjakorin, rypäleitä,

lauluääntä, lahjan, kultahippuja, merenrannan, kesäaamun,

halauksen, hymyn, hellän suudelman,

jäätelöä, yön, potkun persauksille, vihaisia katseita, niskalenkin,

ajatuskuplia, riemua, onnea, naurun hippusia, pirteämmän pään,

paksun aamulehden,

auton,

lyhyen tien kouluun, vähemmän töitä.

Tiilitalon, kivitakan, marmoria, suoraa seinää, tassuammeen.

Aamupalan - kauniisti katetun -, vahvaa kahvia, Paula-vanukasta.

 

Haluaisin

haukotuksen,

pitkän lenkin, talviunet, kuuman kaakaon, mehua.

Rannan talomme eteen, simpukankuoria rannantäyden.

Valmiin esseen, toisen, kolmannen. Sata valmista työtä kouluun.

Kampaajalle.

Piristysruiskeen, värisilmää, tyylitajua, uuden pään.

Juoksumaton, voimaa juosta,

ajatuskaton, kirjastoon riippumaton,

tähtikartan, lisä-älyä,

hevosia, lampaita,

yritystä,

bisnesstajua.

Lankakaupan (kuin kirjasta), tummanpunaisen kahvilan,

viisitoista minuuttia rantahiekalla,

aurinkolämpöä.

 

Haluaisin

paksun kirjan, aikaa lukea,

maaleja ja maalauspohjan,

lankaa,

villaa, helmiä, paperia. Nitojan ja rei'ittäjän.

Uuden pöydän,

uuden huoneen.

Uudet värit uuteen huoneeseen.

Pienen puraisun nenänpäähän, taitavat sormet koskettimelle,

huilusoolon, laulutunteja, pitkiä iltoja kitaran kanssa.

Sileän ihon, rauhaa.

 

Haluaisin

oman järven, purjeveneen,

vuosisatoja elinaikaa,

suihkukoneen,

matkoja.

Aurinkotuolin ja päärynöitä,

banaaneja, omenoita,

hedelmäsalaattia.

Pähkinäbussin, flyygelin,

Kierreportaat,

oman rakkaan,

uusia tuttuja, ystäviä...

 

Anastacia - pieces of a dream

Haaveilee Rimpula

sunnuntai, 9. joulukuu 2007

Alkusanoja... niitä, jotka vain soivat, vaikkei haluaisi...

Tämä kaupunki on musta,

kaduissa lumenharmaita viiruja.

Sydän täynnä on kaipausta,

surua, sanomattomia sanoja.

Minä kuljen,

kuljen päätän sen,

enää milloinkaan harhaan kulje en, en, en,

tiedän kulmat, joissa suru surmaan vie,

kadut, joilla kyltit narisevat kieltojaan

ei rakkautta

ei halauksia

ei salaa suikattuja suukkoja...

lauantai, 8. joulukuu 2007

Kadut

Tässä kaupungissa askelten on oltava keveitä. Niiden on liidettävä kävelylenkin alkupää, leijuttava keskivälissä ja pompittava loppumetrit. Vain jotta jaksaisi.

Koska jos ei jaksa, niin katu on musta ja vetää puoleensa. Kaupungin harmaat seinät nojautuvat huoahtaen hitusen lähemmäksi ja kuin vaivihkaa puristavat väliinsä. Harmaus, jota joku keksi valkoiseksi kutsua, kietoo, viettelee, lirkuttelee. Ja kas kuinka äkkiä oletkaa osa sitä.

Minulla on sata sanaa sanottavanani. Vasta muutaman olen niistä käyttänyt. Enenmpää en jaksa. Jaksan vasta silloin, kun hetkeksi lähden muualle. Hihkun onnesta junan kyydissä, rakastan bussinpenkkiä, suutelen lentokoneen ikkunalasia.

Ja kaupunki jää taakseni. Kaupunki, joka on näyttänyt kauniilta vain harvoin. Ja harvoinkin vain hetken aikaa.

Kesällä yritin parhaani. Puin ylleni kauneimman hameen ja korkeimmat korot. Koruja ja kynsilakkaa. Yrtitin rakastaa ja rakastinkin. Mutta en kaupunkia. En. En vain kaupunkia.

Aurinkoa minä rakastin, joka onneksi sääli meitä, ja lämmitti kaupunginkin. Vaikka tuskin rakasti sekään.

Rantaa minä rakastin, ja ilo-oloa. Naurua ja hymyä. Iloisia askelia. Ja ihmisiä, jotka liisivät alkumetrit, leijuivat keskivälissä ja pomppivat riemusta loppumatkan. Kerrankin muut. En vain minä.

Tässä kaupungissa tekstaripalstat täyttyvät katkeruudesta. Maa on mustempi kuin yö ja puiden lehdet pakenevat talven kauheutta. Minulle tämä on alku, muttei keskikohta milloinkaan. Eikä loppu. Ei toivottavasti.

Sillä haluan muualle. Pois pois mustanharmaasta "valkoisesta kaupungista". Pois pitkiltä kaduilta, joilla ihmiset luulevat minua hulluksi, kun loikin vesisateessa. Pois, pois täältä, jossa ihmisen pitäisi aina kulkea katse maassa, kengänkärjet sisäänpäin käännettyinä, varoen ja vilkuillen.

Pois. Sillä minä en sovi tänne. Me emme ole yhtä, tämä kaupunki ja minä. Minä haluan muualle. Pois, pois täältä.

Haaveilee mustan lenkkireitin läpi liidellyt, leijunut, pomppinut Rimpula.

perjantai, 30. marraskuu 2007

Sydänmaani

Tänä syksynä minulla ei ole ollut aikaa katsoa. Paitsi tänään. Vain siksi, että viimeiset harjoitukset oli peruttu.

Nappasin koiran remmin nokkaan ja kiedoin liian isoa takkia hieman tiiviimin ympärilleni. Mitä sitten, vaikka näytänkin naparetkeilijältä karvavuoratuissa nahkakengissä, jättihuivissa ja hölttänässä talvitakissa, jonka ainoa ihana osa on ehdottomasti karvavuorattu huppu.

Kävelin. Ihailin. Ihmettelin. Suuntana oli meren ranta. Ranta, jonne en pitkään aikaan ollut ehtinyt. Nyt ehdin. Ihailin riitettä, joka hileisenä rikkoi puron pintaa. Metsään katoavaa polkua. Kävelysiltaa, jonka toinen puoli odotteli vielä veden jäätymistä. Merta, joka avautui laajana ja kirkkaana.

Taivas oli purppuraa, kultaa ja oranssia. Hiekanmuruja lumen seassa. Lumihippusia - kauniimpia kuin talvi itse.

Kaipaan sitä. Sitä, että ehdin ihailla luontoa. Sitä, että saan kulkea ympäriinsä ja ihmetellä, miten näinkin kaunista ja näin.

Ja jotain muutakin kaipasin tänään. Kameraani. Että olisin voinut kauneuden tallentaa kuviksi asti.

Christina Aquilera - The right man

Unelmoi Rimpula

torstai, 29. marraskuu 2007

Solmussa

Yhden asian minä tunnustan. En osaa ommella sentin vertaa, vaikka kuinka haluaisin. Koneet eivät vain tottele minua. Ei sittenkään, vaikka olen lukenut tarkkaan koko käyttöohjevihkosen ja kokeillut läpi kaikki siellä annetut vinkit. Ei, vaikka kone on tuliterä ja niin helppokäyttöinen, että sen oikeastaan pitäisi ommella jo automaattisesti.

Väsäsin kuitenkin kasaan yhden topin. Pakon edessä. Huomenna sen seurana pitäisi olla paitakin. Jos topin tekoon kului yli neljä tuntia (josta suurin osa kiroillessa), niin kuinka kauan kestää paidan teko? Entäpä mitä sanoo opettaja, joka uskoo ja luottaa, että palautan töiden mukana myös portfolion. Siis sen läpyskän, jossa tällä hetkellä ei ole kuin viisi sivullista tilkkuja ja pussillinen epäonnistuneita saumuriharjotteita. Sillä eihän se saumurikaan minua totellut...

Joku voi pitää minua idioottina, mutta aion silti valita käsityön sivuaineeksi. Puolittain siksi, että pääsen eroon metrin kasasta kankaita, joista puolet on järkyttävän rumia äidin lahjoittamia ruutukuoseja. Toinen puoli voisi olla lankakaappi, jonka ovi ei pysy enää kiinni. Mutta totuus on, että tykkään näperrellä. Ihan liikaa. Mitä sitten, vaikka kaikki meneekin pieleen ja penkin alle. Pääasiahan on, että on kivaa. Eikö?

Ajattelinkin liimata töihini lapun - "Kivaa oli!" - ja varoittaa opettajaa, että moni kakku päältä kaunis. Saumoja ei kannata minun töistä tarkastella. Niissä on pääasia vain ja ainoastaan se, että ne pitävät. Loppuun asti.

Ja siitä topista vielä. Jostain syystä äitimuori tykkäsi siitä vain ja ainoastaan niin kauan, että paljastin keskikappaleen olevan vanha hame ja pitsien olevan vanhasta topista. Ennen paljastusta toppi oli superhieno, paljastuksen jälkeen "ihanhan tuo on hieno". Luuli kait, että tuhosin jotain oikeasti hienoa toppiani varten.

Jeps. Onneksi osaan paljon muuta. Että on jotain, millä pelastaa tämä kässän kurssi. Vaikkapa se portfolio.... Palautan viikonlopun jälkeen = piirrän ja kirjoitan kuin raivopää koko viikonlopun. Että tulisi edes jonkinlainen tulos...

Fran Perea - La Vida Al Revés

Murehtii Rimpula