Tässä kaupungissa askelten on oltava keveitä. Niiden on liidettävä kävelylenkin alkupää, leijuttava keskivälissä ja pompittava loppumetrit. Vain jotta jaksaisi.

Koska jos ei jaksa, niin katu on musta ja vetää puoleensa. Kaupungin harmaat seinät nojautuvat huoahtaen hitusen lähemmäksi ja kuin vaivihkaa puristavat väliinsä. Harmaus, jota joku keksi valkoiseksi kutsua, kietoo, viettelee, lirkuttelee. Ja kas kuinka äkkiä oletkaa osa sitä.

Minulla on sata sanaa sanottavanani. Vasta muutaman olen niistä käyttänyt. Enenmpää en jaksa. Jaksan vasta silloin, kun hetkeksi lähden muualle. Hihkun onnesta junan kyydissä, rakastan bussinpenkkiä, suutelen lentokoneen ikkunalasia.

Ja kaupunki jää taakseni. Kaupunki, joka on näyttänyt kauniilta vain harvoin. Ja harvoinkin vain hetken aikaa.

Kesällä yritin parhaani. Puin ylleni kauneimman hameen ja korkeimmat korot. Koruja ja kynsilakkaa. Yrtitin rakastaa ja rakastinkin. Mutta en kaupunkia. En. En vain kaupunkia.

Aurinkoa minä rakastin, joka onneksi sääli meitä, ja lämmitti kaupunginkin. Vaikka tuskin rakasti sekään.

Rantaa minä rakastin, ja ilo-oloa. Naurua ja hymyä. Iloisia askelia. Ja ihmisiä, jotka liisivät alkumetrit, leijuivat keskivälissä ja pomppivat riemusta loppumatkan. Kerrankin muut. En vain minä.

Tässä kaupungissa tekstaripalstat täyttyvät katkeruudesta. Maa on mustempi kuin yö ja puiden lehdet pakenevat talven kauheutta. Minulle tämä on alku, muttei keskikohta milloinkaan. Eikä loppu. Ei toivottavasti.

Sillä haluan muualle. Pois pois mustanharmaasta "valkoisesta kaupungista". Pois pitkiltä kaduilta, joilla ihmiset luulevat minua hulluksi, kun loikin vesisateessa. Pois, pois täältä, jossa ihmisen pitäisi aina kulkea katse maassa, kengänkärjet sisäänpäin käännettyinä, varoen ja vilkuillen.

Pois. Sillä minä en sovi tänne. Me emme ole yhtä, tämä kaupunki ja minä. Minä haluan muualle. Pois, pois täältä.

Haaveilee mustan lenkkireitin läpi liidellyt, leijunut, pomppinut Rimpula.