Kummallista, sanon aamuiselle peilikuvalleni. Kummallista. Sillä sitähän se on.

Että joka ilta päätän laittaa tavarat valmiiksi tällä kertaa. Että joka ilta lasken aamuisen aikani väärin. Että joka ilta tiedän ja vannon seuraavana aamuna nousevani ensimmäisestä kellon pirahduksesta. Että joka ikinen ilta pystynkin siihen samaan.

Ja että joka aamu - niin kummallista - kaikki tapahtuu kuin salamana vain. Torkutan, muutaman kerran liikaa. Herään liian myöhään ja ryntäilen ympäri taloa. Unohdan vähintään puolet tavaroistani ja bussissa nukahdan välille. Kaupungissa vaihtobussi pistää minut heräämään. Kuski lyö käden rinnan eteen: "Täyttä, seuraavaan bussiin olkaa hyvä."

Arvaahan sen, mitä unohdin. Talvitakkini (ostamatta), villasukkani (neulomatta), fleecepaitani (ompelematta), villapiponi (yläkerran kaapissa = aamuisin liian kaukana). Ja arvaahan sen, että seuraava bussi ottaa kyytiin ja pehmeä penkki nukuttaa välimatkaksi. Että osaakin olla lämmin. Ja mukavaa. Ja pehmeää. Ja kas! Siinä meni koulu. Onneksi seuraava pysäkki on lähes yhtä lähellä.

Niinpädädiipädiih. Eikä kukaan minua enää usko, jos vannon, että ennen heräsin kello kuusi ja kolmekymmentä. Riippumatta siitä, meninkö nukkumaan kahdelta vai kahdeltatoista. Heräsin virkkuna ja luin tunnin Kalevaa. Kietouduin peiton sisään ja hörpin tulimustat aamukahvit. Ja sittenkin minulla oli vielä aikaa!

Aikaa tehdä ja herätä. Sillä jos aamulla ei herää, niin ei herää koko päivänä. Ei edes kerhossa, jossa kaksikymmentä lasta huutaa yhtaikaa opea. Ei edes kotona, jossa ajatukset on pakko keskittää kirjallisuusesseesseen ja sanataidetehtävään.

Oikeastaan siis... nukun vain... päivät pitkät... talviajan... horroksessa...

Jared Leto - Tears of an Angel

Huokaisee uninen Rimpula