Pyöräilin lumisateessa. Katu halusi suudella minua, kaarsi loivasti vasemmalle ja iski jäätä juuri siihen kaarteeseen. Lumen alle. Piiloon. Auraamattomaan maahan.

Liikuntahallin kohdalla selkä itki hikeä. Ennen liikuntatuntia. Mietin, mitä varten. Ja muistin perjantain. Muistin liikuntatunnit kymmenestä kahteen ja sen vapauden tunteen, mikä sen jälkeen halasi minua. Että uskalsinkin vuosi sitten tunnustaa olleeni väärässä. Että uskalsinkin katsoa peilikuvaani ja kehottaa sitä vaihtamaan alaa. Että uskalsinkin. Puolittain.

Sillä toinen puoli jäi. Toinen puoli ajastani, toinen puoli kehostani, toinen puoli ajatuksistani.

Joku viisas tiesi, ettei mennyttä voi sulkea taakseen. Siksi päätin viedä kaksi mennyttä vuotta loppuun kunnialla. Toisen koulun ohella. Kahden osa-aikatyön ohella. Freelancerina. Onnettomana häseltäjänä.

Huomasin vasta nyt, että aika valuu käsistäni. Kun on tarpeeksi tekemistä ei oikeastaan ehdi kuin vain tekemään. Ilman ajatuksia. Harmillista, että minut on ohjelmoitu pikkupiru vaihteelle. Sellaiselle, että on pakko puskea läpi harmaan kiven. Ja miettiä, että enää puoli vuotta. Sitten kaiken pitäisi olla kasassa. Ensi vuoden pitäisi tuntua hermolomalta. Vaikeimman vuoden koulutuksessamme. Ja paskat.

Blogini syntyi taukopaikaksi. Pienien ajatusten ja lyhyiden tekstien viimeiseksi leposijaksi. Kuulette minusta. Täällä. Koko ajan ja ajoittain. Jatkuvasti ja hermostumiseen asti. Sillä minähän teen tätäkin. Kaiken muun ohessa.

Ja paljastettakoon, että nautin elämästäni niin vaan penteleesti!

Nyt soi Kristiina Brask - Sydän suojaa ei saa

(Kuunnelkaapa muuten Kristiinan uutta levyä. Loppulevy on paljon kauniinpaa kamaa kuin sieltä lohkaistu sinkku. Uskokaas vain!)      

Tietääpi Rimpula