Tänä syksynä minulla ei ole ollut aikaa katsoa. Paitsi tänään. Vain siksi, että viimeiset harjoitukset oli peruttu.

Nappasin koiran remmin nokkaan ja kiedoin liian isoa takkia hieman tiiviimin ympärilleni. Mitä sitten, vaikka näytänkin naparetkeilijältä karvavuoratuissa nahkakengissä, jättihuivissa ja hölttänässä talvitakissa, jonka ainoa ihana osa on ehdottomasti karvavuorattu huppu.

Kävelin. Ihailin. Ihmettelin. Suuntana oli meren ranta. Ranta, jonne en pitkään aikaan ollut ehtinyt. Nyt ehdin. Ihailin riitettä, joka hileisenä rikkoi puron pintaa. Metsään katoavaa polkua. Kävelysiltaa, jonka toinen puoli odotteli vielä veden jäätymistä. Merta, joka avautui laajana ja kirkkaana.

Taivas oli purppuraa, kultaa ja oranssia. Hiekanmuruja lumen seassa. Lumihippusia - kauniimpia kuin talvi itse.

Kaipaan sitä. Sitä, että ehdin ihailla luontoa. Sitä, että saan kulkea ympäriinsä ja ihmetellä, miten näinkin kaunista ja näin.

Ja jotain muutakin kaipasin tänään. Kameraani. Että olisin voinut kauneuden tallentaa kuviksi asti.

Christina Aquilera - The right man

Unelmoi Rimpula